Meritoiminnan historiaa
Vuosikymmenten veneet – Sextantin historiaa
Eipä tiennyt turkkilaisen höyrylaivan Umranin kippari pääsevänsä historiaan ojentaessaan vanhan ja risan merikortin partiopojille pohjoisen maan kylmässä satamassa. Merikortille kirjoitettiin lippukuntamme meripartio-osaston syntysanat, pantiin raameihin ja ripustettiin seinälle. Ilves-vartiosta oli tullut lippukunnan osasto.
Seuraavana kesänä yksi ainut kanootti varmaan todettiin riittämättömäksi partioalukseksi, mutta sillä Dani teki ensimmäiset meriseikkailut. Pari vuotta myöhemmin saatiin valmiiksi Sextantiksi kastettu 10 hengen soutuvene ja samalla osaston aluskapasiteetti kymmenkertaistui. Vene on erittäin kevyesti liukuva eikä peräpeilin suunnittelussa ole edes käynyt mielessä rakentaa perämoottorin kiinnitysmahdollisuutta. Kapeus tietenkin sopi soutuveneeseen, mutta myöhemmin kun se muutettiin purjealukseksi olisi rungon pitänytkin olla paljon leveämpi. Sextant sai purjeet 1970-luvun alkupuolella oltuaan sitä ennen toimettomana pitkät ajat Kunstenin vajassa. Osaston ensimmäinen vene on yhä kelluntakunnossa ja näyttää pääsevän viettämään 40-vuotisjuhlaansa keväällä 1998.
Soutualus Sextantin kuuluisin saavutus on yhä edelleen ensimmäiseltä kesältä. Silloin 9 urhoa sousi veneen Hankoon Hopearannan suurleirille. Kunstenniemen päiväruokailun jälkeen Dani määräsi kurssin kohden tuota maineikasta Kumionpäätä. Matka eteni nykyisen mittapuun mukaan melkoisen kummallisella tavalla, sillä eräitä tielle osuneita saaria ei viitsitty kiertää vaan kannettiin alus niiden yli. Paluumatkakin lienee ollut seikkailua. Ainakin alkuun lähdettiin vasten kuuden boforin tuulta suoraan rannalta aitoon polynesialaistapaan juoksemalla veneen kanssa rantatyrskyjen läpi.
Seuraavana vuonna (1959) saatiin lainaksi joutilaana maissa maannut moottorivene Margareta. Se oli salonkiveneeksi kutsuttua tyyppiä, korkea masto keulassa, sen takana avoin ohjaamo ja siitä perään päin komea salonki. Paatti putsattiin ja puleerattiin, mutta matkaa ehdittiin taittaa vain n. 120 mpk, kun omistaja jo myi veneen. Samoihin aikoihin Lahden Sepa pääsi hyvin koulutettuna siviiliin laivastosta ja otti osaston komentoonsa. Hän ja Gotte keksivät Paraisilta kummallisen näköisen Munk-nimisen aluksen. Se oli rakennettu jo 1947 ja pituutta oli 11,7 m. Sillä eräs veneenrakentaja oli rahdannut tuotteitaan Ruotsiin myytäväksi. Mahtoivat nekin olla reissuja, sillä mikään pikahiipijä ei tuo Munk todellakaan ollut. Hinausmatkalla Ruissalon telakalle keksitiin uusi nimi: Arkki. Harva alus on koskaan ollut niin nimensä näköinen kuin Arkki! Sitäpaitsi nimi oli seurakunnan laivalle muutenkin sopiva.
Keväällä osaston väki tiesi missä aikansa viettää. Krapat ja pensselit heiluivat. Myös sahat ja vasarat, sillä merkillisiä assosiaatioita aiheuttava ohjaamokoppi rakennettiin paremmin maisemaan sopivaksi. Niin aloitettiin legendan luominen. Arkin ominaisuuksista merkillisin oli sen olematon syväys. Pohja oli täysin tasainen plattapohja, joten puheet aamukasteessa purjehtimisesta eivät ole mitenkään perättömiä. Mökkiläiset huiskuttivat hermostuksissaan rannalla ja Arkin miehistö heilutteli lunkisti takaisin aluksen lipuessa täyttä vauhtiaan karikoiden ja matalikoiden yli. Aamukasteessa on sellainen ikävä piirre, että se haihtuu myöhemmin päivällä ja niinpä välillä sattui niin sanottuja pohjatuntumia. Yleensä ne eivät juurikaan menoa haitanneet, mutta joskus kuitenkin jäätiin kiinni kunnolla. Esimerkiksi keskellä hehkeintä heinäkuuta 1961 varttia yli yhdeksän illalla Lumparin selän pohjoisrannan lähellä piti koko miehistön kääriä housunpuntit ja mennä veteen nostamaan laivaa. Se oli helppo temppu sillä kyljen ja pohjan kulma oli niin suora, että oli kuin pöytää nostaisi.
Suorastaan lentäväksi lauseeksi muodostui erään ruorimiehen toteamus "ajoin säännön mukaan länsireimarin länsipuolelta." Nykyisin tämä olisikin aivan oikein todettu, mutta kun kaikki tapahtui parikymmentä vuotta ennen suurta reimariuudistusta mentiin kivelle niin että paukkui. Pahaksi onneksi tämä Iso-Tärpänän kivi Särkänsalmen suulla löytyi juuri juhannusreissun alkajaisiksi. Mökkiläinen toi kasan parruja, joilla Arkki vivuttiin takaisin kellumaan, mutta melkoiset madonluvut Dani luki ruorimiesparan niskaan, kirjoitti kaiken lokikirjaan ja käski onnettoman vielä panna nimensä alle. Tuohon aikaan lauantai oli työpäivä, mikä tietenkin vaikutti venereissuihin kiusallisen lyhentävästi. Arkin nopeus 20 hv:n Androksella oli lähes viisi solmua, joten maisema ei kovin ripeästi vaihtunut. Siltikin ehdittiin käydä Ahvenanmaalla, useimmiten Bomarsundissa, jos koko ajan vain ajettiin ja kone suostui käymään. Tosin joskus tuli kiire töihin maanantaiaamuksi. Täsmällisyys oli hyve, jota nykyajan poika tuskin ymmär tää. Kun oli sovittu, että lähtö on kello 18.00, se oli täsmälleen silloin. Tuomiokirkon kello löi, köydet irroitettiin asemapaikalta vanhan suurtorin kohdalta ja laiva lähti. Ne, jotka olivat laivassa olivat mukana ja ne, jotka vasta astelivat laiturilla 50 metrin päässä eivät päässeet mukaan. Tosin joskus myöhäiset juoksivat pitkin joenrantaa huiskutellen toiveikkaasti ja eräät toisinaan jopa otettiin mukaan Kanavaniemen uloimmasta kärjestä. Toisten odotuttamiselle ei annettu pikkusormea.
Vuonna 1961 laivastoon liitettiin kalastajamallinen, limisaumainen moottorivene Nooa. Se tuli Martin seurakunnan pojilta ja myöhemmin siirtyi Mikaelin vihuriveljille. Ensimmäiset purjealukset Sextantin laivastoon liitettiin 1963, kun kaksi kololla rakennettua optimistia valmistui.
Arkki oli vesillä viimeistä purjehduskautta 1964, kun uutta alusta kunnostettiin. Merikapteeni Näsi tiesi, että laivasto tulisi pitämään huutokaupan. Hänen avullaan puolustusministeriöön tehtiin tarjous eräästä Taisto- luokan torpedoveneestä, joka oli rakennettu Turun veneveistämöllä sodan aikana 1943. Alus ostettiin, kunnostettiin ja laskettiin vesille elokuussa 1964. Neptunuksen seikkailut siviilissä alkoivat. Ensimmäinen lokikirjamerkintä on tehty 13. elokuuta 1964, seuraavana päivänä ajettiin Kunsteniin ja saatiin ensimmäinen pohjakosketus. Neptunus palveli sinikotkia 17 vuotta.
Kevät tiesi aina työmatkoja Pansion laivastoasemalle kunnostushommiin. Ne olivat jo sinänsä jännittäviä pienille partiopojille. Portilla piti ilmottautua vartiotuvan sotilaille ja sai jännätä onko nimi listassa. Sitten pääsi ajamaan, polkupyörällä tietysti, sotasataman läpi melkein toiseen päähän, jossa Neptunus vietti talvensa. Puuhaa riitti, sillä koko lähes 18-metrinen laiva krapattiin päältä, sivuilta ja alta. Sitten tietysti maalaukset ja lakkaukset. Sisäpuolella viisi kajuuttaa, vessa ja pyssa piti panna kuntoon ja sitten vielä kaiken keskus, konehuone. Kaksi konetta, kaksi potkuria. Niiden avulla Neptunus kääntyi vaikka paikallaan. Alkuvuosina kääntymistä säesti kilinä telegrammeista, joita hiottiin kaiken aikaa niin, että ne kiilsivät. Konehuoneessa oli toinen, joka seurasi viisareita ja hoiti koneita käskyjen mukaan. Koneissa oli voimaa vetää isojakin veneitä matalikoilta ja sitähän jouduttiin tekemään. Pieniä konevikaisia veneitä autettiin satamiin. Kerrankin piti vihdoin päästä matkalle, mutta Hennalan radioasemalta tuli viesti konevian saaneesta meriläisestä, joka toivoi pääsevänsä Vepsästä Turkuun. Neptunukselle tuli mutka matkaan, homma hoidettiin, mutta meriläinen ei ollut ikinä mennyt niin kovin kuin Neptunuksen hinauksessa.
Valtakunnan veteen piirretty raja ylitetiin länteen päin monet kerrat. Se oli aikaa, jolloin Itämeressä oli vain yksi ranta. Ruotsi ja Tanska olivat ainoat ulkomaankohteet vuoteen 1978 asti, jolloin ylitettiin itäraja. Neuvostoliiton kautta koukattiin Saimaalle, Lappeenrannan leirille.
Kun Saimaan makeaa vettä seilattin, olivat jo suuret pohjaremontit takana päin. Pohjaa oli uusittu pariin otteeseen, sillä pumppuhommissa piti käydä yhä useammin. Kerrankin Sepa perheineen asui peräkajuutassa ja aamulla jalka osui veteen, jota tarkemmin tutkien oli yli turkkien. Saappaat ja kengät iloisesti uiskentelivat ympäri kajuuttaa. Potkurit ja akseli rasittivat ahterin pohjaa. Myös koneet remontoitiin muutamaan otteeseen nostamalla ne pois laivasta talveksi.
Juhannuksena 1980 sitten pamahti Houtskarin vesillä. Vettä tulvi sisään ja alus alkoi upota. Siihen päättyi Neptunuksen taru, mutta jo seuraavana vuonna oli Rhea syntynyt. Se syntyi samalla Turun veneveistämöllä, jossa Neptunuskin oli tehty, telakka vain oli muuttanut paikkaa välillä. Talkoita paiskittiin. Suuri hyppäys koneista purjeisiin meni lopultakin melko kivuttomasti. Vuonna 1981 voitiin kertoa Rhean purjehtineen jo yli 2000 mpk. Neptunus oli pitänyt Borenpuiston rantaa kotisatamanaan, lukuunottamatta pientä käyntiä Samppalinnan alapuolella Myllysillan rakentamisen vuoksi, mutta Rhealle piti keksiä uusi paikka Martinsillan valitettavan mataluuden takia. Uusi satama olikin hieno satama, Ruissalon hotellin rannassa. Rhea lienee ollut ylivoimaisesti eniten purjehtinut vene koko satamassa. Käyttöön otettiin iltapurjehdukset, joita olikin mukava tehdä Airistolle, joka avautui heti nurkan takana. Heinänokka valmistui myöhemmin siirtäen lähtöpaikan kauemmas, puoliväliin Airistoa, jolloin muu maailma oli ikäänkuin lähempänä. Oli Aurajokea, Pikisaarta, Rautakalliota ja Kauppakaria jo ehdittykin ihailla Neptunuksen kannelta.
Talvikautena 1982-83 alkoi Sextantin johtaja Sepa saada uudenlaisia arvonimiä. Häntä tituleerattiin jopa osaston ulkoministeriksi. StÂhlen Ralle alkoi ottaa arkipäivän rutiineita hoitaakseen. Tanskanmaalle mentiin 1983 komeasti yli Itämeren, eikä pitkin rantoja kuten Neptunuksella oli tapana. Vuonna 1986 osaston vanha nimikkovene Sextant teki taas mainetekoja, se otti osaa postisoutuun Grisslehamnin ja Eckerön välillä. Rhean suojeluksessa tietysti. Maailmanpolitiikan myllerrykset laajensivat Rhean purjehdusvesiä niin, että 1989 mentiin purjeet pullottaen Tallinnaan. Mikä maa, mikä valuutta, kyseltiin tuohon aikaan. Virolaisten mielestä maa kai oli jo Viro, mutta rahan sijasta käytettiin yhä ruplia. Tullaus kesti tuohon aikaan tunnin.
Neptunus oli käynyt hyvästelemässä Tall Ships' Racen Helsingin edustalla vuonna 1972. Tuolloin Merisissi otti osaa kisaan ensimmäisenä Turkulaisena partio-aluksena. Vuonna 1992, parikymmentä vuotta myöhemmin, Rhea lähti samaan kisaan. Lähtöviiva oli Kielissä, joten ensin piti seilata Saksanmaalle. Sieltä purjehdittiin Kotkaan, joka tunnetusti on aivan Itämeren toisessa päässä. Ei ihan voitettu, mutta CIII-luokan viides sija tuli. Kotkasta alus meni Satahankaleirille Saimaalle ja voitti siellä tarkkuusnavigoinnin sekä teki veneille harvinaisen korkeusennätyksen: 72 m merenpinnasta. Rhea oli tuolloin yli kuukauden poissa kotorannasta. Sitten olikin pienempien mainetekojen aika - Visbyn visiittejä ei enää oikein lasketa niinkuin Neptunuksen aikaan - mutta viime kesänä reviiriä laajennettiin Pohjanmerelle. Jamboree pidettiin nimittäin Hollannissa, jonne pääsi peräti vettä pitkin. Silloin Sextantin väki ihmetteli ensimmäisen kerran vuoroveden edesottamuksia.
Kirjoittanut Matti Helanko